Lääkinnällisen ja sosiaalisen kuntoutuksen kohtalonhetkiä

Eilen (31.5.2012) hallitus tiedotti päätöksestään muuttaa kunnallista sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmää osana viime päivinä taas paljon keskusteltua kuntauudistusta. Asia nousi myös esille eduskunnan kyselytunnilla. Media kommentoi asiaa laajasti eilen ja tänään. Kuntoutusjärjestelmän kannalta muutokset tuntuvat päällisin puolin tosi suurilta ja kolmitasoisen (valtakunnallinen-alueellinen-paikallinen taso) järjestelmän kutistuminen kahdeksi – peruspalvelut -erityisvastuut – tuo suuren muutoksen siihen järjestelmään joka on vallinnut 30 vuoden ajan ja joka on kirjattu erityisesti lakiin kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Kun uusi järjestelmä tulee voimaan, niin nättiä kolmen tason systeemiä – KUNK – keskussairaalapohjaiset yhteistyötoimikunnat – terveyskeskuspohjaiset paikalliset toimikunnat – ei enää ole. Toivottavasti systeemi ei ole toiminutkaan kovin hyvin, jolloin muutoksen aiheuttama häiriökuormitus olisi minimissään.

Kuntoutuksen (vammaispalvelut siinä kyljessä) järjestämisvastuista ei kukaan ole pitänyt kovaa ääntä. Jälkikäteen on sitten turha jäkättää. Viime syksyn yhdessä kokouksessa KUNK ilmoitti lisäävänsä sen vastuulla olevaa koulutusta, tiedotusta ja koordinaatiota esimerkiksi toimittamalla kokouspöytäkirjat tiedoksi alueellisille yhteistyötoimikunnille. En ole kuullut että niitä olisi lähetetty, mutta voi olla että onkin. Nyt ne voi sitten lopettaa, kun sairaalapiiritkin lakkautetaan. Toisaalta kuten eduskunnan kyselytunnilla hallituksen puolelta kerrottiin, eivät sairaalat mihinkään häviä vaikka hallinto muuttuukin. Miten käynee kuntoutusyksiköiden ja kuntoutusylilääkäreiden. Aineen häviämättömyyden lain mukaan ne eivät mihinkään häviä, mutta voivat ”hävitä näkyvistä”, mutta kauneus on tunnetusti katsojan silmissä. Kuntoutuksen valtavirtaistaminen tästä vain tehostuu. Mitätön homma on kirjoittaa laki kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä uudelleen.

Kyselytunnilla oli suuri epäselvyys siitä, mikä on rakennetta ja mikä palvelua ikään kuin rakenteita voisi olla ilman sisältöjä ja sisältöjä ilman rakenteita, ellei ajatella aivan maailman syntysekuntien kaaosta. Onhan kunta liikanimeltään ”hyvinvointikunta” ja sosiaali- ja terveydenhuolto hyvinvoinnin tärkein osa ja kuntasektorin suurin kustannuserä. Toisaalta erityisesti kuntoutuksessa on samantekevää kuka tai mikä sen kuntoutumisen saa aikaan, mutta harvoin se tapahtuu ilman minkäänlaista julkista tai lakisääteistä tukea.

Eduskunnan kyselytunnilla käytettiin aika kovaa kieltä, mutta osa siitä voidaan panna syksyn kuntavaalien piikkiin. Kysymyksiä esittivät Aila Paloniemi, Lasse Hautala, Timo Soini, Pietari Jääskeläinen ja Anu Vehviläinen oppositiosta ja Sari Sarkomaa ja Anneli Kiljunen hallituksen puolelta. Vastaajina olivat STM:n ministerit Maria Guzenina-Richardson ja Paula Risikko.

Samana päivänä sosiaali- ja terveysministeriö julkisti valmistelutyöryhmän kaksi pientä taustapaperia, joissa on luonnosteltu lopullista ehdotusta. Työryhmä ei ehtinyt tehdä työtään loppuun vaan pyysi kolme viikkoa lisäaikaa.

Taustapaperit ovat:

• Työryhmän esitys: Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisen vaihtoehtoja
• Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennetyöryhmän välijohtopäätökset käsitellyistä malleista

Työryhmä esittää kolme toisistaan hieman poikkeavaa vaihtoehtoa:

• A: Kunnat (tai mahdollisesti jotkin sote-alueet) vastaavat laajasti itse perustason ja erityistason palvelujen järjestämisestä. Ervalla on kapea vastuu pääasiassa toimintojen koordinoinnista.
• B: Sote-alueet (ja mahdollisesti jotkin suuret kunnat) vastaavat laajasti perustason ja erityistason palvelujen järjestämisestä. Ervalla on kapea vastuu mm. toimintojen koordinoinnista.
• C: Kunnat tai sote-alueet vastaavat laajennetusta perustason palvelujen järjestämisestä mukaan lukien merkittävä osa sairaanhoitoa. Ervan asemaa selvitetään.

Kaksitasoisuus entisen kolmitasoisuuden sijaan näkyy siinä, että Erva (= erityisvastuualue eli yliopistosairaaloiden vastuualueet) saavat tehtävikseen seuraavat kaksi aihealuetta:

• Koordinaatio, suunnittelu ja viranomaistehtäviä
• Pienten erityisryhmien vaativia ja kansallisesti keskitettäviä palveluja

Tämä kahden hyvin yleisesti ja arvoituksellisesti kuvatun tehtäväalueen sijainti Ervan vs. kunta/sote –alueiden suhteen jää avoimeksi vaihtoehdossa C, koska Ervan asemaa selvitetään. Alemman, paikallisen tason tehtävät ovat niin ikään lähes identtisesti kuvattuja vaihtoehdoissa A ja B.

• Erityistason sosiaali- ja terveyspalvelut
• Kaikki päivystys
• Elektiivinen ja akuuttigeriatrinen sairaalahoito, kuntoutus (B-vaihtoehdossa lisäksi sairauksien pkl-hoito osin)
• Neuvontapalveluja, sosiaali- ja potilasasiamiestoiminta, kehittämisyksiköt
• Perustason ehkäisevät ja korjaavat palvelut; terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ym.

Näitä vaihtoehtoja välittävä C-malli sisältää selvitettävän kokonaisuuden Ervan ja kunta/sote-alueen välillä:

• Erityistason sosiaali- ja terveyspalvelut sekä sote 24/7 täyden palvelun päivystys ja kriisipäivystys

Ja tästä rajankäyntitehtävästä seuraa pieniä eroja perustason tehtäväkuvaukseen:

• Koko väestön ensisijainen päivystys ja kriisipäivystys
• Elektiivinen ja akuuttigeriatrinen sairaalahoito, kuntoutus
• Neuvontapalveluja, sosiaali- ja potilasasiamiestoiminta, kehittämisyksiköt
• Sairauksien pkl-hoito osin
• Perustason ehkäisevät ja korjaavat palvelut; terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ym.

Tätä yksinkertaista rakennekuvausta ei voi pitää lopullisena ja siitä varmaankin puuttuu joidenkin mielestä olennaisia osia. Asia varmaankin selkenee kesäkuun 5 päivänä kun hallitus tuo asian uudelleen eduskuntaan ja sitten juhannukseen mennessä kaikki on selvää.

Puolentoista sivun mittaisessa ”välijohtopäätökset” –paperissa työryhmä vakuuttaa, että kuntarakenneuudistus on välttämätön kansalaisten yhdenvertaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamiseksi. Yhdenvertaisuus on tietenkin vähän problemaattinen sana, koska se ei kerro mitään palvelujen laadusta ja tasosta, mutta politiikkakielessä ja –ajattelussa olettamus on että taso ja laatu jatkuvasti nousee eikä yhdenvertaisuutta saada aikaan ”tasapäistämällä” alaspäin. Muuten työryhmän selittelyssä on tuttuja fraaseja kuten, että paras ratkaisu on niin vahva kunta että se pystyy huolehtimaan sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä.

Tuoreeltaan sosiaali- ja terveydenhuoltoalan eri ammattiryhmät ovat ottaneet kantaa näihin ”linjauksiin” ja ”linjausten linjauksiin”. Joku on huolissaan perusterveydenhuollosta ja näkee että erikoissairaanhoito hyötyy siitä, että sitä ajetaan peruskunta- ja sotetasolle. Toiset taas pelkäävät että sosiaalihuolto jää edelleen terveydenhuoltoon nähden toiselle sijalle. Onhan poliittisesti itsestään selvää, että vahvat kansalaisryhmät ajavat terveydenhuollon etua, koska sillä on käyttöä hyväosaisellekin, kun taas sosiaalihuollosta ei ole mitään käyttöä, kun päivähoitokin on siirretty opetustoimen tehtäväksi.

Kuntoutuksen koordinaatio ja kehittäminen joutuu entistä pahemmin tuuliajolle kun keskussairaaloiden hallinnollinen tehtävä katoaa. Tuloksena on kuntoutuksen sulautuminen sairaanhoitoon, jota pidetään monilla tahoilla hyvänä ratkaisuna. Siinä on se vaara, että kuntoutus palaa viimesijaiseksi, vähän arvostetuksi ja edelleen ammattiryhmien epäselvän työnjaon väliin putoavaksi palveluksi. Vahvat toimijat voivat sen pelastaa, mutta silloin ei voi enää puhua kansalaisten yhdenvertaisuudesta.

Työurat olisi pitänyt pidentää jo aikoja sitten

Eilisten (30.5.2012) KEVA-päivien merkeissä sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon siellä pitämää puhetta koskeva tiedotteen otsikoilla ”Työkyvyttömyyttä ehkäisevän mallin kehittäminen alkaa”.  Tiedotteen alussa ministeriö ilmoitti: ”Työkyvyttömyyden torjuntaa eivät vanhat konstit enää riitä. Olen käynnistämässä uudenlaisen, työkyvyttömyyden ehkäisevän mallin kehittämisen. Kutsun muutaman työterveyden, työhyvinvoinnin ja sosiaalivakuutuksen konkarin rakentamaan mallia jo ensi syksyn aikana.” Tässä hän noudattaa tapaa, joka tuli tutuksi esimerkiksi vammaisprofessuurin hankkimisessa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan.

Koska KEVA-päivien esitykset ovat olleet tästä päivästä alkaen kuultavissa ja nähtävissä netissä, piti käydä katsomassa mitä siellä oikein puhuttiin. Kuinka paljon kuntoutus tai vammaisuus sai huomiota arvokkaiden asiantuntijoiden esityksissä ja paneelikeskustelussa. Esiintyjät olivat Risikon lisäksi Raimo Sailas (VM), Markku Wilenius (Turun yliopisto), Harri Vainio (TTL), Suvi-Anne Siimes (TELA) ja Merja Ailus (KEVA). Paneelin puheenjohtajana toimi Osku Pajamäki, joka on kirjoittanut useita työeläkejärjestelmää käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita.

Risikko lämmitteli kuulijoita (jotka eivät nauhoituksessa näkyneet, ja vain Kelan pääjohtajan esittäjä bongasin pariin kertaan entisenä kollegana) kysymällä kuinka toiveikkaina kuulijat pitivät omia työpaikkojaan (asteikolla 1-5) ja kuinka monella vuodella he olivat valmiit pidentämään omia työuriaan. Kun ministeri oli juuri tullut Työhyvinvointifoorumin kokouksesta, hän saattoi verrata näitä kahta konklaavia vastausten osalta: foorumilaisilla on huonommat työpaikat mutta jostain syystä he haluavat jatkaa työssä pitempään kuin nämä kevapäiväläiset, noin ministerin silmämäärällä arvioituna.

Kuntoutuksesta Risikko puhui parissa lauseessa 22 minuuttia pitkässä esityksessään. Hän korosti näistä yhteyksistä tuttuun tapaan työurien pidentämistä erityisesti alkupäästä ja myös työssä olon vahvistamista sieltä keskeltä mutta vammaisuus ja kuntoutus rajoittuivat esimerkin omaisesti kesällä (ja muutenkin) vaikeasti vammautuneisiin nuoriin jotka haluavat palata työhön, mutta työelämä on liian jäykkää pystyäkseen ottamaan heidän vastaan.  Ministereistä Ihalainen, Gustafsson ja Risikko ovat epävirallisesti valmistelleet koko työiän mittaisia kehittämistoimia esimerkiksi koulutuksen tehostamiseksi ja koulusta työelämään siirtymisen nopeuttamiseksi.

Tuohon konkarijengiinkään ei varmaan tule yhtään kuntoutuksesta vaikka kyllä siellä kuntoutuksesta mielipiteitä tullaan esittämään. Kutsutun asiantuntijajoukon tehtävänä on valmistella selkeä työpaikoille vietävä malli osatyökykyisten työllistämisen menetelmistä, jonka sitten asiaa valmisteleva ohjelmatyöryhmä ottaa ohjelmaansa – tai jättää ottamatta.

Ministeri tunnusti että kaikkea työkyvyttömyyttä ei pysty ehkäisemään. STM:n tiedotteessa kiinnitetään huomiota tilanteeseen, että vuosittain tulee uusia työkyvyttömyyseläkkeitä 25,000 keski-iällä 52 vuotta, eikä se voi olla oikein. Tällaisten lukujen edessä ajatus helposti sekoaa. Toisaalta, kuten Risikko myös sanoi, 25-vuotiaiden odotettavissa oleva (siis keskiarvo sekin) eläköitymisikä on 60,4 vuotta ja sen pidentämisestä kahdella vuodella (62,4:ään) on sovittu. Ilman muuta pitäisi puhua sellaisella luvulla, jossa vaikeavammaiset nuoret eivät ole mukana, sillä he ovat käytännössä sellaisia, että hyvin vähän ennalta ehkäisevää olisi tehtävissä (lukuun ottamatta ehkä noita ministerin mainitsemia kalliolta kiviseen rantaan hyppääviä tai moottoripyörällä kaahanneita nelirajaahalvaantuneita). Paneelissa myöhemmin puheenjohtaja Pajamäki sanoi., että Helsingissä ollaan tyytyväisiä kun eläkkeelle siirtymisikä on jo 62 vuotta. Mihin sitten kuultiin kommenttina, että näitä eläköitymislukuja ei ymmärrä kukaan.

Työhyvinvointifoorumin kuulumisista sen verran, että siellä oli päätetty kohdistaa huomion sosiaaliseen ja psykologiseen pääomaan perinteisten mittarien sijasta. Työpaikan sosiaalista pääomaa kuvaavat yhteistyökyky ja yhteisöllisyys, psykologista pääomaa toiveikkuus ja optimismi.

Valtiosihteeri Raimo Sailas käsitteli esityksessään päivien otsikon (Suomi vuonna 2025 elleivät työurat pitene) omia menneitä ja tulevia skenaarioitaan. Tiivistelmänä tilanne on:

• kokonaistuotannon ura jää pysyvästi alhaisemmaksi
• työeläkejärjestelmän kestävyys joutuu nykyistäkin kovemmalle koetukselle
• julkisen talouden näkymät nykyistäkin huonommat
• julkisen talouden kestävyysvaje kasvaisi vajaalla prosenttiyksiköllä

Myöhemmin paneelissa hän sanoi, että eläkeikää olisi pitänyt nostaa ja kaikki muut varhaiseläkkeet kuin työkyvyttömyyseläke olisi pitänyt lopettaa jo kymmenen vuotta sitten. Asiat olisivat nyt ihan kohtuullisessa kunnossa. Jos nyt tehdään se mihin hallitus (ja kolmikanta) on sitoutunut, muutos tapahtuu vasta ensi vuosikymmenellä, siis 20 vuotta liian myöhään. Lohdutusta antoi kuulijoille tulevaisuusprofessori Wilenius toteamalla, että ennusteista pitää paikkansa vain se, etteivät ne pidä paikkaansa (ei ehkä näillä sanoilla).

Suvi-Anne Siimes sanoi sen, mikä on näin kuntoutuksen ja vammaispolitiikan näkökulmasta ollut itsestään selvää, että työeläkejärjestelmältä ei pitäisi vaatia muuta kuin työmarkkinoilla olevien ihmisten työkyvystä ja työurista huolehtimisen. Muut tehkööt omat velvollisuutensa. Siimes ennakoi myös että työurien ja eläkerahoituksen yhtälö saattaa kiertyä sellaiseksi, että työnantajien ja palkansaajien intressit konvergoituvat ja mikä olisikaan miellyttävämpää entiselle työväen johtajalle joka on siirtynyt työnantajien leiriin.

Alkusyksyyn työskentelevät työterveyden, työhyvinvoinnin ja sosiaalivakuutuksen konkariryhmän tarkoitus on kuulla työkyvyttömyyden uhan alaisia ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevia saadakseen tietää mitä pitäisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä työkyvyttömyyden ehkäisemiseksi. Kuhan ei vain ”kuntoutusta” mitä tahansa, vaan jotain täsmällisempää. Kuntoutuksen kohtalo on nyt aidosti kuntoutuksen kokeneiden tai kokemattomien kansalaisten käsissä ja konkarien päässä. Miksi kutsutaan paikalle konkareita, jotka jakautuvat periaatteessa kahteen ryhmään:

• ne jotka puolustelevat omia tekojaan
• ne jotka esittelevät omia toteutumattomia haaveita

Tieto tuskin liikkuu ja köy pyydykseen.

Lokakuussa sitten näkee millaisen aseman kuntoutus tulee saamaan lähivuosien työurapolitiikassa ja hyvinvointivaltion pelastusyrityksissä. Kovin paljon kokemuksia huomenna voimaan tulevan työterveyshuollon lainsäädäntömuutosten vaikutuksista ei ehdi kesän aikana kertyä. Pienenä empiirisenä havaintona otan esille Kelan alkuvuoden TYK-kurssien tilanteen.

 Vuoden 2012 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana piti Kelan kuntoutuksena järjestää 43 TYK-kurssia, joilla olisi ollut maksimissaan 344 kuntoutujaa. Kursseista oli 15 (35 %) täynnä ja 9 (21%) tyhjiä ja peruuntuneita (ellei sitten viimeinen tällä hetkellä tyhjä 11.6. alkava kurssi täyty). Kurssien täyttöaste on siis noin 70 % eli lähes joka kolmas lasku Kelalle jää lähettämättä. Vastaavasti ASLAK-kursseja oli ensimmäisen vuosipuoliskon aikana 469, joista vain yksi jäi vaille osanottajia eikä yksikään ollut merkittävästi (yli puolet) vajaa. YksilöTYKejä ei liene ollut juuri nimeksikään. Kyselin asiaa parista laitoksesta. Varmaankin TYK-kuntoutus lopetetaan enne kuin se ruostuu käytön puutteessa. Toisaalta ”lakisääteistä” palvelua ei lopeteta tuosta vain, vaikka käytännössä työkyvyttömyyden uhan alainen kansalainen tuskin pystyy nostamaan juttua vakuutusoikeudessa tai missään muuallakaan siitä, että ei saa Kelan tehtävänä olevaa työkykyä ylläpitävää ja parantavaa valmennusta.

Jokaisella peruute´tulla kurssilla on oma arkinen historiansa, jonka tuntevat palveluntuottajat. Ehkä jotain vihjettä saa siitä mitkä kohderyhmät täyttyivät hyvin ja mitkä huonosti:

täysiä olivat

• hissiasentajat
• korjaustelakan työntekijät
• teollisuusasentajat ja hitsaajat
• poliisit
• kunnan työntekijät
• opettajat
• verohallinnon henkilöstö
• Itellan autonkuljettajat
• veroviraston työntekijät
• maatalouslomittajat
• sosiaali- ja terveysalan henkilöt
• ateria- ja puhtauspalvelualan henkilöstö
• Itellan palvelutuotannon henkilöstö
• päivähoitohenkilöstö

tyhjiä olivat

• peruspalvelukuntayhtymän henkilöstö
• kuntayhtymän ja kaupungin laitoshuoltajat
• rakennustyöntekijät
• hoivakotien ja kotihoidon henkilöstö
• osuuskaupan henkilöstö
• perus- ja lähihoitajat
• koneyrittäjät
• energiayhtiön henkilöstö
• kunnan hyvinvointipalvelujen henkilöstö
• ravitsemus- ja tekninen työ

Ehkä selitys on toimipaikan työtilanteessa, tiedottamisessa, työterveyshuollon aktiivisuudessa, palveluntuottajan maineessa tai missä tahansa.

Laitoskyselyjen yhteydessä ilmeni hankintakilpailujen systeemihaitta, että jollakin kierroksella ilman järjestämisoikeutta jäävällä palveluntuottajalla on väistämättä vaikeuksia luoda uudelleen yhteyksiä työpaikkoihin ja työterveyshuoltoihin, kun entisen eioon jälkeen olisi taas tarjolla tykkiä halvalla. Näistä hankintakilpailuista tulevat mieleen huutolaismarkkinat kun tuli luettua ruotsalaisen nobelkirjailija Harry Martinsonin omaelämäkerrallinen Nokkoset kukkivat, jossa pieni ja lahjakas Martin kierteli halvimman vuosittaisen tarjouksen tehneissä taloissa aktivoituna elämään.

Yksitoista kysymystä ja vastausta

Eduskunnan itselleen hyväksymien sääntöjen mukaan edustajan kirjalliseen kysymykseen on vastattava kahdessa viikossa. Koska mitään sanktioita ei viivästymisestä ole, se mitä kansanedustaja voi tehdä on kysyä asianomaiselta valtioneuvoston edustajalta miksi kysymyksiin ei vastata määräajassa. Mutta se tie on kiertoliittymä.

Maalis-huhtikuussa tehtiin yksitoista kuntoutukseen enemmän tai vähemmän läheisesti liittyvää kirjallista kysymystä:

• Eeva-Johanna Eloranta ym. (KK 261/2012 vp) Yhteiskuntatakuun toteutuminen erityistä tukea tarvitsevien nuorten osalta.
• Annika Saarikko ym. (KK 288/2012 vp) Alle 16-vuotiaaqn vammaistuen tukinimikkeen tarkoituksenmukaisuus.
• Hanna Mäntylä (KK 291/2012 vp) Psykoterapeutin koulutus.
• Hanna Mäntylä (KK 292/2012 vp) Psykoterapiapalveluiden saatavuus ja Kela-korvaukset
• Outi Alanko-Kahiluoto (KK 301/2012 vp) Kauhajoen työryhmän toimenpidesuositusten toteutuminen ja nuorten mielenterveyspalvelut.
• Leena Toivakka ym. (KK 311/2012 vp) Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tunnistaminen.
• Saara Karhu (KK 312/2012 vp) Sotaveteraanien kuntoutus.
• Maria Tolppanen (KK 325/2012 vp) Pitkällä sairauslomalla olevan työntekijän hyvinvoinnin seuranta.
• Outi Alanko-Kahiluoto (KK 343/2012 vp) Työterveydenhuollon kehittäminen työurasopimuksen mukaisesti.
• Maria Lohela (KK 359/2012 vp) Ikäsyrjintä vammaispalveluiden myöntämisessä.
• Johanna Karimäki (KK 381/2012 vp) YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifiointi.

Muutama sosialidemokraatti esitti Eeva-Johanna Elorannan johdolla nuorten yhteiskuntatakuun toteutumisesta erityisoppilaiden kohdalla. Joku saattaa muistaa Helsingin sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindbergin jutun, jossa työ- ja elinkeinoministeriötä arvosteltiin siitä, että vammaiset nuoret jäävät yhteiskuntatakuun ulkopuolelle. Tässä Elorannan ym. kysymyksessä kohde on toinen: ammatillinen erityisopetus ja sen saatavuus ja alueellinen kattavuus. Kysymys kuului:

• Miten hallitus aikoo varmistaa yhteiskuntatakuun toteutumisen edellytykset myös tehostettua ja erityistä tukea tarvitsevien nuorten kohdalla sekä näiden ryhmien opiskelupaikkojen riittävän tarjonnan eri puolella Suomea, siten etteivät tehostettua tai erityistä tukea tarvitsevat nuoret jää ilman jatkopaikkaa perusopetuksen jälkeen tai joudu kohtuuttomassa määrin muuttamaan koulutustarjonnan perässä kotipaikkakunnaltaan perusopetuksen päätyttyä?

Kysymyksen taustaksi kerrotaan seitsemän ammatillisen erityisoppilaitoksen sijainnista ja niihin hakeutuvien opiskelijoiden määristä ja arvellaan, että maassa on puutetta sopivista jatkokoulutuspaikoista ja työllistymismahdollisuuksista. Erityisnuorilla on selvästi keskimääräistä pitempi matka hänelle soveltuvaan ammatilliseen oppilaitokseen.

Opetusministeri Jukka Gustafsson kertaa aluksi erityisopetuksen yleiset perusteet ja toteaa että vuonna 2010 ammatillisessa erityisopetuksessa (sekä yleisissä oppilaitoksissa että erityisoppilaitoksissa) opiskeli yhteensä 20,859 opiskelijaa, joista 4,155 ammatillisissa erityisoppilaitoksissa. Alueellisen tarjonnan lisäämiseksi neljälle yleiselle oppilaitokselle on myönnetty rajattu erityistehtävä erityisopetuksen järjestämiseksi. Turun seudulla on lisäksi annettu viidelle oppilaitokselle oikeus järjestää valmentavaa koulutusta. Hän muistutti myös siitä, että valtion erityisoppilaitosten siirtyessä yksityisen järjestelmän piiriin ammatillisten erityisoppilaitosten paikkamäärää kasvatettiin poikkeuksellisen paljon, 1,195 opiskelijapaikalla.

Opetus- ja kulttuuriministeriön osalta varmistetaan nuorten yhteiskuntatakuun valmistelun yhteydessä, että myös kaikilla vammaisilla nuorilla on sama oikeus kuin muillakin nuorilla yhteiskuntatakuuseen.

Vammaisuus on vaikea käsite eikä se olekaan saanut samanlaista keskeistä asemaa kuin kansainvälinen vammaisliike on tavoitellut ja saanutkin sanalle ”disabled”. Kaikki pitkäaikaissairaat ja heidän läheisensä eivät pidä sanasta vammainen, vaan asettavat vaikkapa sanan ”potilas” sen edelle. Sanojen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa etuuksiin tai palveluihin. Tähän seikkaan kohdistuu Annika Saarikon Juha Rehulan kanssa tekemän kirjallisen kysymyksen kärki. Kysymys kuuluu: 

• Mihin toimenpiteisiin valtioneuvosto ryhtyy selvittääkseen alle 16-vuotiaan vammaistuen nimikkeeseen liittyvät epäkohdat ja
• mihin toimenpiteisiin valtioneuvosto ryhtyy muuttaakseen tuen nimikkeen sellaiseksi, että se vastaa paremmin etuuden saajien sairaudesta ja vammasta johtuvan tuen tarpeen määrittelyä?

Ongelma pääsi syntymään (keskustan ollessa pääministeripuolue) silloin kun kolme vammaisetuuksia sisältänyttä lakia (laki lapsen hoitotuesta, vammaistukilaki ja kansaneläkelaki hoitotukipykälien osalta) yhdistettiin yhdeksi vammaisetuuslaiksi vuoden 2008 alusta. Erityisesti kysyjien mielessä on pitkäaikaissairaiden lasten etuus jota laissa sanotaan alle 16-vuotiaan vammaistueksi. Tiettävästi vanhemmat eivät aina ehkä hae mainittua etuutta, koska eivät pidä astmaa, diabetesta tai jotain pitkäaikaista sairautta vammana. Kysyjät epäilevät, että päätöksissäkin voi näkyä sanaston muuttuminen hoidosta vammaisuuteen: ”Loukkaavaksi koettu tukimuoto voi johtaa tuen alikäyttöön.” Kysyjät ehdottavat että uusi nimi voisi olla hoito- ja kuntoutustuki.

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko tunnustaa että Kela saa eniten palautetta juuri alle 16-vuotiaan vammaistuesta. Hänen mielestään ehdotus ”hoito- ja kuntoutustuki” sekoitettaisiin helposti muihin samantapaisiin termeihin kuten kotihoidon tuki tai kuntoutustuki. Ministeri ei ole esittämässä sanojen muuttamista vaan toivoo että virnaomaisohjaus pystyy hoitamaan ongelmat ja Suomessakin  hyväksyttäisiin juridiseen käyttöön sana vammainen YK:n yleissopimuksen ja kansainvälisen käytännön mukaisesti.

Hanna Mäntylä kysyi psykoterapiasta kaksi kysymystä. Psykoterapeutin koulutuksestahän kysyi:

• Ollaanko psykoterapiakoulutusta edelleen siirtämässä enemmän yliopistojen järjestettäväksi,
• onko koulutusta suunnittelulla yliopistotutkintojen tapaan maksuttomaksi
• onko psykoterapiakoulutuksen laadun valvonta nykyisellään riittävää ja yhdenmukaista,
• miten suurena esteenä alalle hakeutumiselle näette tällä hetkellä koulutuksen kustannukset ja
• pystytäänkö nykyisellä koulutusjärjestelmällä kouluttamaan riittävästi psykoterapeutteja yhteiskunnan tarpeisiin?

Mäntylä ilmoitti havainneensa että psykoterapiakoulutuksen kustannukset ovat jopa 20,000 euroa mihin saattavat tulla lisäksi koulutuksen perustason nostamisen kustannukset. Hän arveli myös, että terapeutin opiskelukustannukset saattavat siirtyä asiakkaiden maksettaviksi kohonneiden maksujen kautta.

Opetusministeri Jukka Gustafsson selosti vastauksensa aluksi terveydenhuollon ammattinimikkeitä ja psykoterapiakoulutusta koskevia järjestelyjä. Kyseessä ei ole tutkintoon johtava koulutus vaan tutkintoa täydentävä osaamiskokonaisuus, minkä vuoksi se järjestetään yliopistojen maksullisena täydennyskoulutuksena. Tilanne oli sama ennen laki- ja asetusmuutosta. Aikanaan vuoden 2003 työryhmässä arvioitiin vuotuiseksi psykoterapeuttien koulutustarpeeksi 200 ja kouluttajakoulutuksen osalta 60. Nimikesuojauksen on viime vuosina (2009 – 2011) saanut noin 300 uutta psykoterapeuttia vuodessa. Määrä on ollut kasvussa

Mäntylän toinen kysymys kuului:

• Katsotteko, että psykoterapiapalveluja on tällä hetkellä riittävästi saatavilla,
• tulisiko julkisia psykoterapiapalveluja lisätä ja
• onko Kela-korvaus perusteltua rajata vain [perusteluissa kuvattuun] kuntoutuspsykoterapiaan?

Sosiaali- ja terveysministeri Risikon vastaus on että päävastuu mielenterveyden häiriöiden diagnostiikasta., hoidosta ja lääkinnällisestä kuntoutuksestra on kunnalliselle terveydenhuollolla ja että Kelan kuntoutuspsykoterapia täydentää sitä tarkoin valitun kohderyhmän – opiskelijat ja työssä käyvät aikuiset – osalta. Tämän asetelman pohjalta määräytyvät palvelujen kehittämistarpeet.

Outi Alanko-Kahiluoto palauttaa mieliin Kauhajoen koulusurman ja sen jälkeen asetetun työryhmän palvelujen kehittämisehdotukset. Hän kysyi:

• Miten hallitus valvoo Kauhajoki-työryhmän toimenpidesuositusten toteutumista etenkin opiskelijaterveydenhuollon selkä mielenterveyspalveluiden parantamisen suhteen?

Mainittu työryhmä teki yhdeksän kehittämisehdotusta erityisesti alle 23-vuotiaiden nuorten mielenterveyspalvelujen osalta. Tilanne kuitenkin tuntuu edelleen olevan se, että hoitotakuun aikarajoja ei pystytä toteuttamaan eikä varhaisen toteamisen välineitä käyttämään.

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson selosti oikeusministeriön asettaman työryhmän kolmea sosiaali- ja terveysministeriölle suunnattua suositusta:

• suositus 3: alle 23-vuotiaille nuorille ei tulisi aloittaa psykiatrista lääkehoitoa ilman psykiatrista tutkimusta
• suositus 4: opiskeluterveydenhuollon resursseja tulisi vahvistaa ja ottaa käyttöön säännölliset terveystarkastukset
• suosituksen 9 mukaisesti STM on tuottanut oppaan Traumaattisten tilanteiden psykososiaalisesta tuesta ja palveluista

Lenita Toivakka ja Sofia Vikman nostivat esille syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tunnistamisen tärkeyden kysymällä:

• Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tunnistamiseen tarkoitettu sähköinen linkitysjärjestelmä saadaan käyttöön mahdollisimman pikaisesti?

Kysymyksessä olevalla ”linkitysjärjestelmällä” kysyjät viittaavat Alankomaissa kehitettyyn ”siepparijärjestelmään”, joka yhdistelee nuoren käyttäytymistä koskevia tietoja useista eri järjestelmistä. Kun näiden ”hairahdusten” määrä ylittää jonkin kynnysarvon, nuoreen ja hänen perheeseensä otetaan yhteyttä keskustelujen aloittamiseksi. Järjestelmä on kysyjien mukaan erittäin onnistunut ja Rotterdamista se on levinnyt koko maahan. Neljä muuta maata harkitsee samanlaisen järjestelmä käyttöönottoa.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki kertoo, että nuorisolain uudistuksen yhteydessä mainittu järjestelmä Verwijsindex oli keskusteltavana mutta päätettiin, että tarkastellaan ensin etsivän nuorisotyön ja muiden uudistusten vaikutuksia ja otetaan muut kehittämisehdotukset esimerkiksi tietoteknisten järjestelmien rakentaminen esille sen jälkeen. Vuoden 2011 aikana etsivä nuorisotyö tavoitti 10 000 nuorta.

Saara Karhu kysyi mahdollisuudesta muuttaa veteraanikuntoutus kutsuperiaatteella toimivaksi. Hän kysyi:

• Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, että ikääntyneet sotiemme veteraanit, joiden rivit harvenevat päivä päivältä, kutsutaan automaattisesti kuntoutukseen ja näin voidaan paremmin kartoittaa heidän kuntonsa sen sijaan, että he nyt joutuvat tekemään hankalat anomukset kuntoutukseen päästäkseen?

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson torjui järjestelmän muuttamisen viittaamalla useisiin uudistuksiin joita veteraanikuntoutuksessa on tehty: kotikuntoutus, joustavat yhteydet kunnalliseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon, määrärahojen kasvattaminen veteraania kohti jne. Olennaista on veteraanin oma motivaatio ja lääkärin tekemä arvio. Hakemuslomakkeen voi täyttää myös veteraanin omainen tai ystävä.

Maria Tolppanen katsoo että pitkälle, jopa vuosia kestävälle sairauslomalle jäävän henkilön hyvinvoinnin seurata ei kiinnosta työnantajaa tai työterveyshuoltoa, kun ei ole olemassa mitänä lakia joka siihen velvoittaisi. Hän kysyi:

• Mitä pitkällä sairauslomalla olevan työntekijän henkisen hyvinvoinnin kartoittamiseksi ja edistämiseksi ollaan tehty ja aiotaan edelleen tehdä?

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson katsoi että ensisijainen vastuu on hoitavalla lääkärillä ja joiltakin osin työnantajan järjestämä työterveyshuolto voi osallistua siihen, valtioneuvoston asetus hyvästä työterveyshuoltokäytännöstä on valmistumassa kesäkuun alussa voimaan tulevaan uudistukseen liittyen. Samoin viime aikoina kehitetty työttömien terveyspalvelut, jotka ovat kunnallisen terveydenhuollon tehtäviä. Osasairauspäiväraha mahdollistaa myös aiempaa aikaisemman työhön paluun.

Outi Alanko-Kahiluoto kysyy psykologipalvelujen saatavuudesta keväällä tehdyn työurasopimuksen toteuttamisen tukena. Hänen mielestään nykyiset työterveyshuollon korvauskäytännöt ovat joiltakin osin ristiriidassa mainitun sopimuksen kanssa. Hän kysyi:

• Onko hallitus tietoinen siitä, että nykyiset työterveyshuollon korvauskäytännöt ovat työurasopimuksessa sovittujen tavoitteiden vastaisia ja estävät käytännössä työurien pidentämisen kannalta tarpeellisen tehokkaan ja oikein ajoitetun työterveyshuollon toiminnan etenkin silloin kun on kyse psykologipalveluista ja
• mitä hallitus aikoo tehdä näiden esteiden poistamiseksi?

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon vastauksen mukaan työterveyshuoltona annetaan psykologipalveluja vain ammattihenkilön (lääkärin) lähetteen mukaisesti eikä niiden tarkoituksena ole hoito eikä terapia, vaan yksilöllinen selvittely ja ohjaus, joihin katsotaan riittävän enimmillään kolme tapaamiskertaa. Hänkin viittaa tulossa olevaan hyvää työterveyshuoltokäytäntöä määrittelevään asetukseen jossa kiinnitetään erityistä huomiota psykososiaaliseen työhön.

Maria Tolppanen peräsi vammaisuuden ja ikääntymisen aiheuttamien toimintarajoitteiden lainmukaista määrittelyä yhteen yksittäistapaukseen liittyvällä esimerkillä. Iäkäs henkilö, jolla oli aivoverenkiertohäiriön seurauksena kehittynyt avuntarvetta, ei päässyt osalliseksi vammaispalveluista, koska hänen vaivojensa katsottiin johtuvan normaalista ikääntymisestä. Tolppanen kysyi:

• Miten on mahdollista, että AVH-tapauksen jälkitilana vammautuminen tulkitaan iäkkään henkilön kohdalla iästä johtuvaksi ja henkilöltä evätään iän perusteella vammaispalvelulain mukaiset palvelut?

Peruspalveluministeri Maria-Guzenina-Richardson osoitti ensin että sosiaalihuoltolaki on ensisijainen vammaispalvelulakiin verrattuna ja vammaispalvelulain perusteella palveluja järjestetään vain jos yleisemmän lain mukaiset palvelut eivät ole tehokkaita. Vammaispalvelulaki ei aseta mitään ikärajoja vaan siinä olennainen kysymys on vammaisuuden määrä, onko henkilö vaikeavammainen vai ei. Niille jotka eivät ole vaikeavammaisia, kunta järjestää palveluja käytettävissä olevien määrärahojen puitteissa.

Johanna Karimäki on kiinnostunut siitä, miksi Suomen ratifiointi viipyy YK:n vammaisyleissopimuksen kohdalla. Hän viittasi siihen, että Ruotsi ja Norja ovat jo ratifioineet ja että vuonna 2009 ratifioineita maita oli yli 70. [Tänään niitä on 112 kaikkiaan 153 allekirjoittaneesta maasta. Usein jää kuitenkin sanomatta, että Tanska, Alankomaat ja Yhdysvallat eivät myöskään ole ratifioineet sopimusta.] Karimäki kysyi:

• Mitä hallitus aikoo tehdä nopeuttaakseen YK:n vammaisia henkilöitä koskevan yleissopimuksen ratifiointia ja
• missä vaiheessa sopimuksen edellyttämä lainsäädäntötyö on?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi vastauksensa aluksi allekirjoitus- ja ratifiointitilanteen kansainvälisesti ja viittasi siihen, että Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa on sopimuksen ratifiointi heti kun lainsäädäntö on saatua sopimuksen edellyttämälle tasolle. Ulkoasiainministeriö on perustanut 16.5.2011 työryhmän valmistella asiaa ja työryhmän määräaika päättyy vuoden 2013 lopussa. Työryhmä on kokoontunut yhdeksän kertaa ja saa valmiiksi sopimuksen ”ensimmäisen lukemisen” sisältöartiklojen osalta ennen kesälomaa. Sosiaali- ja terveysministeriö on puolestaan valmistellut vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta koskevia lainsäädännön muutoksia heinäkuussa 2010 asetetussa työryhmässä. Työryhmän määräaikaa on pidennetty lokakuun loppuun 2012 ja itsemääräämisoikeutta koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa syksyllä 2013. Valmistelu toteutetaan linjassa Valtioneuvoston 22.3.2012 hyväksymän perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman kanssa.